Olen 27- vuotias tyttö. Ikäni puolesta siis kai nainen. Miksi en silti osaa kuvailla itseäni naisena? Pitäisikö minulla jo olla vahva naisen identiteetti? Olethan kohta jo 30, sanoisi joku. Ja minä kun usein ajattelen, että hädin tuskin 20.
Sanapari "tytöstä naiseksi" tuo mieleen kouluterveydenhoitajan haalistuneen esitteen, jossa kerrotaan kliinisen vaivaannuttavasti tyttölapsen ruumiissa tapahtuvista muutoksista. Luokassa kuuluvat tirskahdukset, ja samalla äänettömät toiveet siitä, että pääsisi kuitenkin kotiin lukemaan noita haalistuneita sanoja. Omassa huoneessa, omassa rauhassa. Missä kukaan ei ole hihittämässä selän takana.
Terkkaritädin mukaan tyttö alkaa tuntea itsensä naiseksi siis silloin, kun hän pukee päälleen ensimmäiset rintaliivinsä. Vaikka samainen nainen peittäisikin ne hevosin kuvioidulla college-paidalla ja jatkaisi tavalliseen tapaan barbie-leikkejään.
Synnyttäneet naiset ikään katsomatta julistavat naiseuttaan lapsen syntymän jälkeen. Jäänkö ikuisesti tytöksi, jos en koskaan tule tuntemaan uuden elämän ihmettä lantioluitteni välissä? Saanko matkustaa lasten lipulla bussissa vielä 85- vuotiaanakin, jos en koe äitiyden ihmettä? Vai lunastinko paikkani naisten maailmassa jo 90- luvun puolella käydessäni äitini kanssa Citymarketin Sloggi-osastolla?
Naisten maailmassa on välillä hyvä olla. Jollain tapaa se vahvistaa. Mutta niin kauan, kunnes joku minulle pystyy pettämättömästi perustelemaan toisin, nautin olostani tyttönä. Rintaliivien henkseleitä paukutellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti